Sinnikkyys palkitaan – Ramonan tarina

Tässä juttusarjassa tuodaan esille korkeakoulusta haaveilevien, sinne hakeutuneiden, korkeakouluissa opiskelevien ja valmistuneiden romaneiden tarinoita heidän itsensä kertomina.

Olen Ramona, 29-vuotias ja Helsingistä. Työskentelen taloushallinnon koordinaattorina sosiaalialan yrityksessä Luona Oy:ssä. Tällä hetkellä odotan innolla tradenomiopintojen alkamista. Haaveilen opintojen valmistumisesta sekä uutta ammattiani vastaavasta työpaikasta, jossa viihdyn ja voin kehittää jatkossakin itseäni. Taloushallintoon liittyvät tehtävät ovat olleet kiinnostuksen kohteeni jo pitkään. Se tuntuu luontaiselta ja omalta alalta, jossa erityisesti tykkään erilaisista laskentataulukoista. Tulevilta opinnoilta odotan, että opin erilaisten järjestelmien hyödyntämistä tulevassa työssäni ja kehityn mahdollisimman paljon – sekä ammatillisesti että ihmisenä.  

Valmistauduin ja harjoittelin valintakokeeseen ahkerasti. Sain apua naapuriltani, jonka kanssa kävimme koekysymyksiä läpi. Hän myös tulosti minulle opiskelumateriaalia. Panostin erityisesti matematiikkaan ja päättelytaitoihin – englannin ja suomen koin osaavani jo riittävästi. Tämä oli kolmas kerta, kun hain korkeakouluun. 

Valintakoepäivä oli täynnä draamaa! Lähdimme valintakokeeseen hieman kiireellä, ja matkalla huomasin, että koepaikka ei ollutkaan sama kuin aiemmin. Ajoimme ympäri Pasilaa etsien oikeaa sijaintia. Olin jo vähällä luovuttaa, kunnes kaksi minuuttia ennen deadlinea löysimme vihdoin perille. Juoksin autosta pääoville, mutta kaaduin matkalla niin, että kaikki tavarani levisivät pitkin katua. Onneksi ystävällinen ohjaaja tuli auttamaan, hän nosti minut ylös ja keräsi tavaroitani. Olin varma, etten ehtisi ajoissa, mutta päätin silti yrittää. Juostessani oville ohjaajat laskivat sekunteja, minulla oli enää seitsemän sekuntia aikaa esittää henkilötodistus. Pääsin kuin ihmeen kaupalla sisälle ja aloin purkaa tavaroitani pöydälle, kun huomasin kauhukseni, että tietokoneen laturi oli jäänyt autoon. 

Ehdin vielä nopeasti laittaa kuskilleni viestin ennen kuin puhelin piti sulkea. Istuin epätoivoisena paikallani ja ajattelin, että tästä tuli turha reissu. Yllättäen eräs ohjaaja tulee varmistamaan nimeäni ja tuomaan minulle laturin. Kuskini oli viestini nähtyään tuonut ohjaajille laturin ja keskustellut ohjaajien kanssa pitkään, jotta he suostuivat tuomaan sen minulle. Kaikesta huolimatta sain rauhoituttua ja suoritettua kokeen hyvin. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin – pääsin sisään KORKEAKOULUUN! 

Sinnikkyys ja päättäväisyys veivät minut lopulta perille opintoihin. Haluan rohkaista muita romanitaustaisia hakeutumaan korkeakouluopintoihin – älkää luovuttako, vaikka tie sinne olisi vaikeampikin. Haluaisin kannustaa jokaista työnantajaa katsomaan ihmistä ennakkoluulottomasti – osaaminen, motivaatio ja halu oppia eivät katso etnistä taustaa. Romaniopiskelijana haluan näyttää, että meillä on paljon annettavaa työelämälle. Harjoittelu on meille tärkeä mahdollisuus rakentaa siltoja, kasvattaa ammattitaitoa ja rikkoa ennakkoluuloja käytännön esimerkin kautta. Uskon, että monimuotoisuus ei ole uhka vaan vahvuus, joka rikastuttaa työyhteisöä. 

Haastattelija ja kirjoittaja on pelotonta vierelläkulkemista vaaliva entinen työkkärin täti, ja Romako korkeakoulutukseen -hankkeen projektipäällikkö Tanja Lindeman Tampereen TAMKista.